Talvella isä ja äiti puhuivat jostakin uusista asuntoalueista, mutta en oikein ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Kevät teki tulojaan ja aurinko puhkaisi luonnon kukkaan. Takaiseen metsään tuli kymmeniä metsälintuja ja ne pärähtekivät lentoon, kun menimme kavereiden kanssa potkimaan palloa ”Poroskille”. Poroski oli sellainen valkoisesta hiekasta muodostunut luonnonkenttä. Siinä oli pidetty joskus aikaan poroerotuksia, aitoja oli vieläkin jäljellä. Me pelasimme poikaporukalla jalkapalloa ja muuten kujeilimme, kaikilla oli hauskaa.
Eräänä päivänä kaikki muuttui ja se oli meille järkytys. Kentän päälle alettiin rakentaa isoa taloa. Ensimmäinen Korkalovaaran kerrostalo oli alkanut syntyä. Vuosi oli ehkä -68, kun toinen talo alkoi nousseen Louhikkotietä olkealla. Vielä Revontulentietä ei ollut rakennettu, mutta puita sen alta oli alettu kaatamaan. Poikaporukassa vallitsi tuhansien kysymysten tulva ja kaikki olivat vihaisia, kun ”Poroskin” päälle oli tehty talo. Kävimme porukalla muutaman kerran kivittämässä rakennusmiehiä, kun meitä suututti toki emme ymmärtäneet, että hekin tekivät vain työtään.
Vuosia myöhemmin kun olin itsekin työelämässä, eräs työkaverini oli ollut siellä työmaalla ja muisti Korkalonvaaran pahakuriset pojat. Revontulentie tehtiin myös sinä kesänä, se oli valtaväylä uudelle asuinalueelle vuosikymmenen. Taloja tuli vain aina lisää ja silloin tuntui, että Hillapolku oli jo tosi korvessa, jumalan selvän takana. Oli jo alussa selvä jako: oli puutalolaiset ja kivitalolaiset, mutta aika tasoitti särmät ja hyvät kaverit sieltä löytyivät.