Vaaranlammen ala-asteen koulu, eli se homekoulu, oli painajainen. Neljä ensimmäistä vuotta meitä kuskattiin usein täyteenahdettuihin busseihin eri rakennuksiin milloin mihinkin Rovaniemellä. Kuljetukset veivät jo itsessään voimat ja bussimatkan lopuksi laahustin pitkän matkan kotiin rättiväsyneenä. Opettajana oli kansakoulumainen tyly ope, eikä hän paljoa eronnut muista opettajista silloin. Minua kiusattiin muutenkin, pahalta tuntui sekin, kun niin monia muitakin, eikä sille tehty mitään. Itkin kerran ja minun käskettiin vain lopettamaan. Kerran voitin yhdessä kisassa ja silloin opettaja hymyili minulle ainoan kerran, minkä muistan.
Näin aikuisena Vaaranlammen koulu on yksi ikävimmistä kokemuksista, mitä olen kokenut. Viimeiset vuodet minua ja luokkaani kuitenkin onnisti hieman ja uuden opettajan kanssa opetus siirtyi vihdoin 2000-luvulle. Tuntui kuin värit olisivat tulleet harmauteen. Koulukin oli vihdoin siellä missä piti eli omissa tiloissaan. Kaksi vuotta ehdin olla oikeassa rakennuksessa. Olen iloinen, ettei sitä ole enää. Mutta minussa se jatkaa elämäänsä kummitellen aina silloin tällöin.